|
Post by Tuulia on Dec 18, 2014 19:56:16 GMT 2
|
|
Hope
Tallilainen
Posts: 8
|
Post by Hope on Jan 1, 2015 14:20:36 GMT 2
Suuntasin kohti uutta. Kohti Ruskaa. Ruska, kaunis norjanvuonohevonen, joka oli käytännössä vain minun. En tuntenut muita tallilaisia, mutta Tuulia oli ihana. Hän rakasti suomenkielen opettamista, ja kulttuurierojamme. Hän halusi auttaa minua suomalaistumaan. Osasin vaikka mitä kivoja juttuja suomeksi, tosin äänsin ne aivan väärin. Välillä nolotti kun sanoin vaikka ämpäri, sillä äänsin sen amparina. Pääsisin taas tänään ratsastamaan Ruskalla. Vatsassani oli perhosia. Jännitti kauheasti! Tänään pääsisin keventämään. Toivottavasti kukaan ei tulisi kurkkimaan surkeaa esitystäni.. Nyt oli jo vuosi 2015, ei vain tuntunut siltä. Minusta tuntui, että oli yhä vuosi 2010, kun olin monta vuotta nuorempi ja kaikki oli niin huoletonta. Pyöräni oli isoveljeni vanha, eikä lainkaan tyttömäinen. Värinäkin oli hänen komeasti maalaamansa musta. Veli ei ollut koskaan ymmärtänyt hevosharrastustani, mutta halusi silti aina kyydittää minut tallille. Tänään hän ei jaksanut, oli jotain muuta menoa kuulemma. Tosiasissa muu meno tarkoitti sitä, että hän pelaisi playstationillamme Black Opsia tai vastaavaa. Tosin, tuo peli taisi olla jo menneen talven juttuja. Itse rakastin GTA IV:tä. Pelasin sitä aina kun rakas veljeni ei pelannut. Halusin hänenkin aloittavan jonkin muun harrastuksen. Halusin hänetkin tallille. Olimme niin läheisiä, mutta emme kuitenkaan.
Päästyäni tallin pihaan jalkojani särki ihan jumalattomasti. Pyörä oli minulle aivan liian pieni, ja matkaa oli kuitenkin jonkun verran. Eikä kaikkia teitä ollut edes viitsitty aurata eilisen rankan lumisateen jälkeen. Lähdin kohti pihattoa ja pälyilin ympärilleni. Kello oli jo kolme, eikä ketään näkynyt missään. Tuulian ääni kantautui korviini jostain kauempaa. Ilmeisesti hän oli kentällä. Kuulin myös toisenlaista ääntä. Olisikohan hänen nimensä ollut Marja? Kyllähän se taisi olla. Ruskaa ei näkynyt ulkona, joten arvelin löytäväni tamman sisätiloista. Siirsin räsymattoja edestäni ja astahdin sisään. Siellähän se ponimamma makoilikin. Lähdin rauhallisesti sitä kohti ja menin tammaa vasten makaamaan. Se eei näyttänyt tippaakaan ärtyneeltä tulostani. Pikemminkin ilahtuneelta. Hetken kuluttua päätin, että nyt olisi jo hyvä aika nostaa takamus ylös ja tehdäkin jotakin. Maanittelin Ruskaakin nousemaan, ja kyllähän tuo siitä nousikin. Kuulin askeleiden lähestymistä. Mahtoikohan se olla ponimus vai ihminen? Kiinnitin Ruskan renkaaseen ajattelematta tulijaa sen enempää. Jätin Ruskan siihen ja lähdin hakemaan sen harjoja.
Tultuani takaisin, säikähdin todella paljon Pikoa, joka oli kuin tyhjästä ilmestynyt talliin. Sydämeni jumputti vielä pitkän aikaa tapahtuneen jälkeen. En edes tajua miksi säikähdin niin paljon. Harjailin Ruskaa ensin kumisuallani. Se seisoi nätisti ja nautti siitä kun jääkikkareet ja irtokarvat jäivät kumisukaan - pois kutittamasta tammamammaa. Halasin Ruskaa, jolloin äkäinen poni tyrkkäsi harjalaatikon kumoon. "Hei, that wasn't nice", sanoin lempeällä äänellä ja rapsutin ruunanrupsukkaa harjantyvestä. Ponin rauhoituttua taas vähän, siirryin takaisin Ruskan pariin. Huoh.. Miten voisin ikinä unohtaa Disaa tai Cubea? Kauniit täysiveritammat, jotka olivat aina niin kilttejä. Ikävöin niitä todella aina välillä. Suomeen tulo oli muuttanut aivan kaiken, mutta en paheksunut äidin päätöstä. Olihan se ihan okei vaihtaa vähän maisemaa. Tosin, joutuisin etsimään uusia ystäväisiä, joka saattaisi olla hieman hankalaa kulttuurierojen ja eri kielen takia. Lisäksi ujouteni pahensi asiaa entisestään. Muistan yhä erään kirjekaverini vuosien takaa, johon olisin halunnut tutustua paremmin. Olikohan vuosi 2011 tai jotain sinne päin. Kuitenkin, kirjoitin ikäiseni tytön kanssa kerran kuussa kirjeitä, kuinka hoitohevostemme kanssa oli sujunut. Kyseinen tyttö harrasti ravihevosten parissa, kun taas minä puuhailin ex-laukkahevosten kanssa. Haluaisin kirjoittaa hänelle vielä. Tietää kuulumisia, tietää nykyisen tilanteen. Emme koskaan päässeet näkemään, sillä asuimme jonkun matkan päässä toisistamme. Kävimme eri koulua ja liikuimme eri paikoissa. Sääli, tyttö vaikutti niin ihanalta! "Hei Hope, how are you?" joku sanoi takanani ja havahduin mietteistäni. Se oli se Karon hoitaja. Mikäs hänen nimensä olikaan? Rawana! "Moi Rawana, we hyvin", yritin vääntää, muttei tainnut mennä aivan nappiin. Piko tuli taas luokseni ja havitteli kovaharjaa itselleen. "Ei, tuuma", sanoin ja toivoin sanovani sanan oikein. Tarkoitin ainakin ponin olevan ilkeä. Rawana sen enempää juttelematta alkoi harjailla Karoa. Minä lähdin hakemaan tammuskani varusteet ja sen jälkeen kohti kenttää.
Kentän laidalle päästyäni Tuulia tuli iloisena luokseni. "Moi Hope, Today, Tänään, We can, voimme, start, aloittaa, talutuksen, if you want, jos haluat", hän sanoi kertoen kaikki suomeksi. "Yes, kyllä, I'd like it.", sanoin, sillä en aivan osannut kaikkea vielä. 3.1 alkaisi vasta suomenkielen kurssit maahanmuuttajille. Olen siellä varmasti jo aika hyvä, jos Tuulia vaan jaksaa opettaa. Hän kytki riimunnarun Ruskan suitsiin ja alkoi taluttaa minua kenttää pitkin. Yritin muistaa mitä minulle opetettiin. "Kuvittele, että joku vetää sinua kypärästä ylöspäin". Muistin myös käsien asennon. "Kuvittele, että molemmissa käsissäsi on kahvikupit, joissa on kuumaa kahvia, eikä ne saa tippua. Käsien välissäsi on myös kynä, joka ei saa tipahtaa". Jotenkin noin minulle oltiin opetettu asiat. Muistin myös, että kantapäät piti pitää alhaalla ja katse suorassa. Tein kaikkeni ollakseni Tuulian silmissä luonnonlahjakkuus. "Olet erinoimainen ratsastaja Hope, You are excellent rider, Hope!" Tuulia sanoi, ja olin itsestäni ylpeä. "Ra.. Raa.. Vittaa.", yritin. Tuskin Tuulia ymmärsi. "Where?", hän kysyi. Mitähän olin sanonut..? Yritin esittää keventämistä ja sitten Tuulia alkoi nauraa. Hän kertoi, että olin sanonut, että minua kutittaa ja pitää raapia. Aloin nauraa itsekin.
Naurunpuuskien jälkeen siirryttiin raviin. Se oli tosi pompottavaa ja inhottavaa. Yritin nousta ja laskea tahdissa, mutten aivan onnistunut. Tuulia yritti kaikin keinoin selventää minulle, että pitää nousta, kun ulompi jalka on edessä, ja sisempi takana, ja alas kun jalat ovat päinvastoin. Yritin tosissani, mutta rytmi oli aivan liian nopea. Sitäpaitsi, aina satulasta noustessani kantapääni sojottivat ylöspäin. Tuulia kehui minua silti. Hän sanoi, että osaan erittäin hyvin näinkin varhain. Kiitin häntä ja koitin löytää oikeaa rytmiä. Tuulia raukka. Joutui juoksemaan minun takiani. "I don't want anymore", sanoin, sillä en halunnut rasittaa tyttöä enempää. "Okay, but you are so good in this!" Tuulia kehui ja oloni oli taas hitusen itsevarmempi.
Hetken kuluttua lopettelimmekin jo, ja lähdin viemään Ruskaa kohti pihattoa. Tuulia oli jo kerennyt kadota jonnekkin. Ruska pärskähteli vähän väliä, ja hamusi hiuksiani. Se kutitti ihan hirveästi! Hihittelin koko matkan tallille, koska en raaskinut kieltääkkään pikkuista. Kävelin sisälle ja otin suitset tamman päästä ja kävin pesaisemassa kuolaimia. Sitten hain satulan ja laitoin sen paikalleen, jonka jälkeen kävin ponin pikaisesti läpi. Tunnustelin joka paikan kohlujen ja naarmujen varalta. Se rassukka ei saisi koskaan vahingoittua. Vein harjat pois, ja oli aika lähteö kotia kohden. Päivän ratsastus oli ollut tosi ihana kokemus! Kun olin matkalla kotiin, tarkistin ettei kukaan nähnyt ja kokeilin salaa keventämistä pyörän selässä. Se tuntui niin hölmöltä ja turhalta, että lopetin melkein heti. Haha, pian nähdään taas!
Tervetuloa Hope! Ihana tarina, joka kuvastaa hyvin jännitystä ja oppimisen halua. Hauskaa lukea noita hoono soomi -pätkiä! Ihanasti huomioit myös pihaton muita asukkeja, sinne saattaa piipahtaa muitakin poneja tarhasta (: Teksti oli ehjää ja virheetöntä, ehkä puheenvuorot kannattaa laittaa seuraavalle riville - ainakin kun toinen hahmo alkaa puhua. Hienoa työtä, innolla odottelen seuraavia tarinoita <3 1hm
|
|
Hope
Tallilainen
Posts: 8
|
Post by Hope on Jan 5, 2015 9:27:35 GMT 2
2.1.
Ravasin Ruskalla Tuulia vierelläni juosten. Kevennys sujui jo huomattavasti paremmin. "Haluatko try, kokeilla, alone, yksin?" Tuulia kysäisi minua vilkaisten. Nyökkäsin hitaasti ja Tuulia päästi irti. Muistelin koko ajan oppimiani asioita, ja kaikkea mitä hevoskirjoissa oli lukenut. Tuulia alkoi piirtää ympyrää sormellaan. Muistelin sen tarkoittavan kääntymistä tai jotain. Vedin hieman ohjista, jolloin Ruska asettui käyntiin. "I teach you. Opetan sinua", Tuulia sanoi ja lähti taluttamaan minua ympyrän muotoiselle alueelle, mutta siitä palattiinkin takaisin uralle. "This is called voltti. Tätä kutsutaan voltiksi", Tuulia selvensi ja nyökyttelin ymmärtäväisenä. "Teenkö voltti koko ajan?" kysyin ja yritin kuulostaa järkevältä. "Ei, aina kun sanon", hän vastasi ja oloni tuntui heti paremmalta. Painoin pohkeeni tamman kylkiin ja se napsahti raviin. Aloin epätoivoisin yrityksin keventää, ja yritin samalla pitää ohjastuntuman tasaisena. "Voltti", kuului kentän keskiosasta ja kieli ulos työntyneenä, koitin kääntää Ruskaa voltille. Keskityin niin paljon kuin vain pystyin ja onnistuin myös keventämään voltin aikana omasta mielestäni hyvin! Yritin kumartua taputtamaan tammaa, mutta löysinkin itseni maasta makaamasta. "Did you hurt yourself?" Tuulia kysyi ottaen Ruskan kiinni. "No, it was just funny", sanoin nauraen ja nousin takaisin Ruskan selkään. Painoin pohkeet kiinni, ravasin hetken ja kumarruin taputtamaan tammaa. Hahaa, nyt se onnistui! Voittajafiilis. "Onnistua!" huusin ja muksahdin alas kun unohdin keskittyä. Tuulia nauraa kikatti minulle, kuten minä itsekkin. Pitikin mennä sanomaan. Tuulia auttoi minut taas takaisin selkään, ja sanoi että olisi loppukäyntien aika.
Kun loppukäynnit oli kävelty oli aika viedä Ruska pois. Talutin sen erittäin ylpeänä pois kentältä. Olin onnistunut jo keventämään! Talliin päästyäni riisuin Ruskan pikaisesti Pikon ihmetellessä tekemisiäni. Karokin päätyi mukaan ihmettelemään ja tykkäsi tökätä harjalaatikon aina kumoon. Nostin sen kuitenkin kärsivälisesti ja toruin leikkisää tammaa. Se oli vain vähän hupsu. Rapsutin rusksa vielä korvan takaa ja lähdin ulos. Hevoskuljetusrekka oli saapunut pihaan. Katselin lumoissani kuinka pihaan asteli kuvan kaunis issikka tamma. Näin kuinka Marja ja Tuulia taluttivat kolmea uutta ponia rekasta talliin. Mukana oli myös toinen vuonohevonen ja pieni ja erittäin komeaharjainen shetlanninponi. "Hei, Tuulia! Minä auttaa!" Huudahdin Tuulialle ja hän heilautti kättään minulle. Kiirehdin issikan luo ja otin riimunnarun Marjalta, joka sen minulle hymyillen tarjosi. "Mitä nimet?" Kysyin ja silittelin tammaa. "Islanninhevonen on Disa, tämä on Fjella ja tuo on Santtu", Tuulia vastasi poneja osoitellen. Disa. Disa on lempparini. En aio enää hoitaa Ruskaa. "I want take care of Disa", sanoin Tuulialle, joka nyökkäsi iloisesti hymyillen.
Oi, ihanan lämminhenkinen ja tiivis tarina! Sulla oli ilmeisen hauskaa, kun onnistuit selästä tipahtamaan, mutta eipä semmonen haittaa. Vauhtia pitää ollakin ja uskallusta! Pian pääsenkin seuraamaan eloasi Disan kanssa, jee (: ~ Tuulia 2hm
|
|
Hope
Tallilainen
Posts: 8
|
Post by Hope on Jan 25, 2015 12:44:19 GMT 2
Ruskaa alkoi vähän väsyttää reippaan tunnin jälkeen! //pahoittelen laatua, koska en voi skannata kuvia, niin pitää ottaa aina kuva.. 3HMOi, ihana ilme! Todella leppoisa tunnelma ja hienoja yksityiskohtia! En itsekään koskaan skannaa kuvia, saatan vähän muokata parempilaatusiksi sitten (: ~ Tuulia
|
|